Torilla kuultua

Olin juuri äsken Hakaniemen torilla syömässä itsekseni myöhäistä aamupalaa. Särvin kaikessa rauhassa keittoa, kun naapuripöydän keskustelun äänentaso ja kiihko nousi: Oli tullut puhe maahanmuuttajista. Kolme valkotukkaista miestä sylkivät suustaan kaikki lähiaikoina esillä olleet rasistiset hokemat ja kertoivat näitä tukevia anekdootteja muiden ukkojen nyökkäillessä raivoisasti. Perussuomalaisten ja muiden kansallismielisten tahojen sylkemä rasistinen jargon kimpoilee ja vahvistuu heidän poliittisen kuplansa sisällä ja nämä herrasmiehet rummuttivat tämän pelon ja vihan puolesta ilolla ja ylpeydellä.

Mieleni teki mieli mennä heidän pöytäänsä ja sanoa jotain tällaista:
“Kai te ymmärrätte, että kaikki, mitä te sanotte, kertoo vain siitä, miten paljon teitä pelottaa, että maailma on muuttumassa. Viidenkymmenen vuoden päästä suomalaisuus ei tule tarkoittamaan samaa, mitä se tarkoittaa tänään. Me tulemme olemaan monikielisempi, monikulttuurisempi, monivärisempi ja suvaitsevaisempi maa kuin me nyt uskallamme olla. Me valkoiset miehet varmaan pyöritämme vielä siinäkin kohtaa isoa osaa maailmasta, mutta pienempää kuin tänä päivänä. Ja tämä on hyvä asia! Me elämme mielettömän yltäkylläisyyden keskellä ja olisi kammottavaa, jos onnistuisimme sulkemaan itsemme kuplaan, jossa emme jaa vaurauttamme ja osaamistamme, vaan pysähdymme ajassa tähän hetkeen, tähän pikkusieluisuuteen, joka tällä hetkellä hallitsee maatamme. Maailma ei ole yksinkertainen ja staattinen, vaikka me kuinka hetkittäin toivoisimme sitä. Minä ymmärrän, että teitä pelottaa, koska muutos on pelottavaa. Mutta aiotteko te todella elää pelossa koko lopun elämäänne? Maailma muuttuu, tahdoitte te tai ette.”

Mutta minua vitutti niin paljon, etten saanut sanaa suustani. Olisin vain väsyneenä ja raivoissani päätynyt huutamaan heille pää punaisena asioita, jotka eivät olisi palvelleet millään tavalla mitään, jota tahdon tässä maailmassa edistää. Joten nousin ylös, tilasin vohvelin kermavaahdolla ja vadelmahillolla ja siirryin kauemmas näistä pelokkaista, vihaisista miehistä.

Vohvelini tuli, mutta en ollut aluksi edes huomata sitä, kun uudet pöytänaapurini kertoivat tarinoitaan. He olivat myös valkeahiuksisia, vaaleita suomalaisia, mutta heidän perspektiivinsä ei olisi voinut olla erilaisempi. Näiden seniorikansalaisten tarinoissa avautuivat matkat maailmalla, kohtaamiset Tangerin öisillä kaduilla, beduiinien telttahäät ja Nepalin rajavartioiden outo, mutta lopulta harmiton huumori turistien kustannuksella. Vieraita kulttuureja ei pelätty, niistä lumouduttiin ja oman maailmankuvan mullistukset olivat elämän hienoja hetkiä, kun oma perspektiivi paljastui pieneksi ja suppeaksi. Tarinoissa syötiin ruokalajieja, joiden nimiä ei osattu lausua ja kohdattiin ihmisiä kaukomailla ja kotona Suomessa, jotka avarsivat ja haastoivat suhdetta omaan kulttuuriin.

Viimein sade alkoi ripsiä torille ja tarinarinki hajosi yllättävän nopeasti. Mutta he olivat täysin pelastaneet päiväni. Hyppäsin bussiin kohti kotia kiitollisena siitä, että olin työntänyt nenäni ulos kotiovestani.

En tiedä, mikä tämän tarinan opetus on. Ehkä jotain monikulttuurisuudesta. Ja siitä, miten se on voimavara. Tai ehkä pointtini on lähinnä se, että varokaa, mitä puhutte julkisilla paikoilla, koska jossain lähellä saattaa aina olla kirjoittaja kuuntelemassa. Tai siitä, että vohvelinsyönti kannattaa aina.