Klo 3.50 aamuyöllä, Aristokraatit

2.10. klo 3.50 aamuyöllä:

Aristokraattien käsikirjoitus on viimein valmis.

Olen puhunut aiempiakin versioita läpi, mutta nyt luulen tämän olevan viimein se versio, josta nähdään lavalle vähintään 95%. Melkoinen helpotus!

Työtapani on kirjoittaa ensin pitkään ja hartaasti muistiinpanoja muistivihkooni, kalenterinkulmiin, puhelimeeni ja tietokoneelle. Jossain kohtaa kokoan kaiken materiaalin yhteen niiltä osin kuin löydän sitä. Sitten teen miellekarttoja ja epämääräisiä aasinsilta-viiva-nuoli-häkkyröitä, kunnes ne pikkuhiljaa alkavat muodostaa jotain kronologiaa. Sitten tulee yhä uusia läpikirjoituksia ja niiden väleissä kokeilen puhua sen hetkisen tekstini läpi ja poistan, muokkaan tai siirtelen toimimattomia tai epärytmisiä osia tarpeen mukaan.

Nyt olen siinä vaiheessa, jossa teksti taitaa olla valmis ja niin rohkea kuin osaan. Sitten alan vain toistaa sitä yhä uudestaan ja uudestaan. Se on tylsää ja umpimielistä työtä, koska yksin omien ajatusten hokeminen on puurtamista, johon on vaikea motivoida itseään.

Onneksi paniikki siitä, että tämän täytyy olla valmista ensi viikon torstaihin mennessä ruokkii motivaatiota kummasti. Olen täysin deadlinehuora ja olen hyväksynyt tämän itsessäni. Jollen merkitse kalenteriini ensi-illan päivämäärää ja lupaa silloin olevan valmista, en koskaan saa mitään aikaiseksi. En tahdo tuottaa yleisölle pettymystä, joten luontainen laiskuuteni siirtyy sivuun ja kirjoitan ja treenaan yötä myöten. Läheiseni eivät juurikaan näe minua ensi-iltojen alla.

Ja onneksi Aristokraatit on vain tunnin mittainen esitys, joten siitä kerkeää päivässä tehdä useammankin läpimenon ilman, että se vie koko päivää tai vituttaa aivan silmittömästi. Ja siinä teksti vielä kerran muokkautuu, kun se asettuu suuhuni sopiviksi ajatuksiksi ja siirtymät ajatuksista toiseen hioutuvat. Jos minulla olisi varaa palkata itselleni ohjaaja, tämä vaihe työtä olisi merkittävästi mielekkäämpi, hauskempi ja kevyempi. Ehkä joskus…

Ja sitten tulee ensi-ilta ja testataan, onko tämä yksinäinen puurtaminen tuottanut mitään mielekästä. Joka ikinen perkeleen kerta tuntuu, ettei näin paljon ole jännittänyt koskaan aiemmin! Pyrin kuitenkin tekemään melko henkilökohtaisia juttuja ja se, miten yleisö reagoi taiteeseeni on tavallaan aika suoraa kommentaaria intiimeihin ajatuksiini. Mutta Aristokraattien kanssa on ehkä poikkeuksellisen jännää, koska tässä esityksessä päästän yleisön vierailemaan aika synkille ja rämettyneille seuduille mielenmaisemassani.

Mutta luulen, että tästä tulee esitys, josta voin olla ylpeä. Se on vino ja hetkittäin ällö ja perverssi ja nokkela ja syvällinen ja toivottavasti sekä älyllisellä, että alatyylisellä tavalla hauska esitys. En itse ole ainakaan nähnyt koskaan nähnyt mitään tällaista. Eli piti tästä tai ei, on tämä vähintään omaperäistä. Kai sekin on jotain!

Tervetuloa katsomaan!

(En lainkaan tiedä, kuinka paljon yllä olevassa tekstissä on kirjoitusvirheitä. Silmät ovat ristissä väsymyksestä, mutta halusin taltioida tämän työvaiheen tuottamat pohdiskelut ja tunnelman ylös.)