Masennuksesta

Olen nykyään virallisesti kliseinen kärsivä taiteilija!

Lääkäri nimittäin totesi minun olevan ihan oikeasti masentunut.

Mietin pitkään, että kannattaako tätä sanoa tällä tavalla ihan julkisesti ääneen. Mutta olen jo pitkään ollut raivoisasti sitä mieltä, että salailu pahentaa mieleterveysongelmiin liittyvää stigmaa entisestään. Olen seurannut monen läheisen kamppailua oman mielenterveytensä kanssa ja joka ikinen kerta ongelman salailu on vain ja ainoastaan pahentanut tilannetta entisestään.

Mielenterveysongelmiin ei saisi liittyä sen kummempaa asennetta kuin mihinkään muuhunkaan lääketieteelliseen ongelmaan. Rikkonainen selkä estää työnteon ihan yhtä paljon kuin rikkonainen mieli, mutta vain toinen näistä asettaa henkilön persoonan laajemmin kyseenalaiseksi.

Minun tilanteessani on varmaankin kyse ihan vain perinteisestä ylikuormituksesta ja sen alla hajoamisesta. Viime vuosi oli lievästi sanottuna aika intensiivinen työrintamalla. Vanhasta työpaikastani lähtemisen lisäksi tein reilut sata keikkaa, kirjoitin kolme esitystä (joista yhden ohjasin ja kahdessa esiinnyin itse), sain faneja, palkintoja ja julkisuutta. Tämä kaikki oli hauskaa ja addrenaliinihumala on addiktoivaa, mutta tämän vuoden puolella on ollut paljon vähemmän paukkuja mihinkään. Koulukiertue oli ollut erityisen kuluttavaa, koska nuoret kertoivat minulle melko hurjia tarinoita, joiden kanssa jäin aika yksin.

Kuukausi kuukaudelta minulla oli kevään aikana yhä vähemmän energiaa. Ja toukokuun alusta asti olen pääasiassa istunut lamaantuneena kotonani. Muutama viikko sitten poikakaverini käski minua viimein tekemään netissä masennustestin, johon en meinannut pystyä vastaamaan.

Kysymykset osuivat niin syvälle ja äkkiä itketti, mikä on minulle harvinaista. Siinä kohtaa oli viimeistään selvää, että apua pitää hakea. Keväällä vain esiintyminen oli työtä, joka ei tuntunut ylivoimaiselta. Toukokuussa lavalla minut nähneiden saattaa olla vaikea kuvitellä, että koko muuna viikkona en tehnyt käytännössä mitään, vaan istuin kotona yrittämässä hyödyttömästi kirjoittaa edes jotakin. Ja itseinho oman saamattomuuden ympärillä tietenkin kasvoi koko ajan. Ja koska lavalla en ole köyhä, enkä kipeä ja esiintyminen sujui, oletin, ettei minussa ilmiselvästi voi olla mitään vialla. Että olen vain laiska ja huono ihminen, kun en saa aikaiseksi mitään. Ystäväni ja muut assosiaattini saivat ihmetellä, kun missasin tapaamisia ja deadlineja, joka ei ole minulle lainkaan tyypillistä.

Ja nyt siis olen tunnustanut itselleni, että olen tällä hetkellä työkyvytön. Ainakaan kirjoittaminen ei tällä hetkellä ole mitenkään mahdollista. Minulla on seuraavan kuukauden aikana tulossa pari keikkaa ja odotan niitä kyllä innolla. Lavalla saan aivoni irti tästä jatkuvasta usvasta ja itseinhosta ja minulla on oikeasti hauskaa muutaman tunnin ajan. Muuten pidän tällä hetkellä sairaslomaa ja se jatkuu niin kauan kuin on tarvis. Päätös on helpottava. Yritän antaa itselleni anteeksi, etten olekaan se tyyppi, jonka pää kestää työpaineet helposti ja tunnistaa omat rajat ajoissa.

Hyvää kesää kaikille! Lähipäivinä tulee linkkejä tuleviin esityksiini!

Älkääkä huoliko minusta. Minulla ei ole toistaiseksi ollut itsetuhoisia ajatuksia ja taiteilijalle tämä kaikki on loppujen lopuksi materiaalia tuleviin teoksiin! Jo nyt on kertynyt muutama tilanne, josta olen heti ajatellut, että ”Tämäpä täytyy painaa mieleen, koska tämä tulee olemaan hauska tarina lavalla kerrottuna! Sitten joskus.”

Pitäkää itsestänne ja toisistanne huolta!

Juuso

P.S. En ole kyennyt vastaamaan fanipostiin melkein ollenkaan tänä keväänä. Normaalisti olen vastannut siihen aina lähes saman tien, koska hahmotan, että on poikkeuksellinen kunnianosoitus, kun luovaa taiteilijaa lähestyy ja monet teistä ovat kertoneet minulle viesteissänne äärimmäisen henkilökohtaisia asioita. Valitettavasti en ole saanut vastattua näihin, koska minun on ollut tänä keväänä tavattoman vaikeaa lukea itsestäni mitään kauhean positiivista, koska oma itsetunto on ollut niin surkean alhaalla. Syvimmät pahoittelut kaikille, jotka ovat odottaneet vastausta viesteihinne. Palaan niihin kyllä ennen pitkää, kunhan osaan suhtautua kauniisiin sanoihinne niiden ansaitsemalla tavalla.

P.S.P.S. Tässä linkki pariin hyvään suuntaa­antavaan masennustestiin. Jos alatte itkemään valtoimenaan niitä tehdessänne, kuten minä tein, sekin saattaa olla merkki siitä, ettei kaikki ole kunnossa.

http://www.tohtori.fi/?page=3459083

http://www.tohtori.fi/?page=591031

Ja lisäksi linkki Stephen Fryn mahtava kirje aiheeseen liittyen. Itselleni tämä ainakin antoi voimaa:

http://www.lettersofnote.com/.../it­will­be­sunny­one­day.html