Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta

En ole koskaan halunnut lapsia. Joskus 20­-vuotiaana ajattelin, että ehkä se tarve jossain kohtaa herää. Joillekin läheisilleni siihen on ollut valtava polte, osalle se on ollut vain luonteva osa elämänmittaista suunnitelmaa*, muutamille on sattunut vahinkoja** ja joillekin tilanne on tullut vastaan ja he ovat sitten pyrkineet täyttämään vanhemman roolin tehdäkseen kumppaninsa onnelliseksi.

Nyt olen 34­vuotias, eikä tämä halu lapsien tekemiseen ole vieläkään herännyt ja epäilen yhä enemmän, ettei se koskaan herääkään. Nautin suuresti elämästäni ja olen aina keksinyt parempaakin tekemistä. Ja se, etten erityisesti tahdo lapsia, on ehkä paras mahdollinen syy olla tekemättä lapsia.

Enkä tuomitse tietenkään ketään, joka päättää lisääntyä, vaikken rehellisyyden nimissä sitä ihan tajuakaan. Tai totta kai toisinaan tulee tuomittua ja aivoissa alkaa huutaa sellainen "VIRHEVIRHEVIRHE!"­ääni, joka vaikeuttaa iloisen yllättynyttä hymyilyä onnitellessa perheen lisäyksestä. Mutta tajuan sentään pitää pääni kiinni asioista, jotka eivät minulle kuulu, jos minulla ei ole niistä mitään hyvää sanottavaa. Lapsien tekeminen tai tekemättä jättäminen on niin syvästi henkilökohtainen valinta, että sitä on vaikea kritisoida ulkopuolelta.

Tai ainakin luulisi sen olevan.

Vive la différence!

* Minulla ei koskaan ole ollut kovin pitkäaikaisia suunnitelmia ja olen aina hämmentynyt, kun joku puhuu elämästään 10 tai 20 vuoden päästä.

** Paitsi nykyään se ei ole käytännössä koskaan vahinko. Joku aikuinen ihminen jossain kohtaa tekee päätöksen, että tahtoo sen lapsen. Koska kondomit, abortit ja pyllyseksi.