Torilla kuultua

Olin juuri äsken Hakaniemen torilla syömässä itsekseni myöhäistä aamupalaa. Särvin kaikessa rauhassa keittoa, kun naapuripöydän keskustelun äänentaso ja kiihko nousi: Oli tullut puhe maahanmuuttajista. Kolme valkotukkaista miestä sylkivät suustaan kaikki lähiaikoina esillä olleet rasistiset hokemat ja kertoivat näitä tukevia anekdootteja muiden ukkojen nyökkäillessä raivoisasti. Perussuomalaisten ja muiden kansallismielisten tahojen sylkemä rasistinen jargon kimpoilee ja vahvistuu heidän poliittisen kuplansa sisällä ja nämä herrasmiehet rummuttivat tämän pelon ja vihan puolesta ilolla ja ylpeydellä.

Read More

SPLORCH!

Perjantai iltapäivät ovat levotonta aikaa. Tämän kunniaksi yllä oleva video! Splorch!

On täysin riemastuttavaa, miten moni-ilmeinen hommeli tämä koko ihmisen seksuaalisuus on! Tässä videossa esitellään erään seksilelun käyttöä. Kyseessä ei ole pornoa, vaan simppeli demonstraatio. Mikään osa tästä videosta ei ilmiselvästi viittaa siihen, että kyseessä olisi automaattisesti mitään seksiin liittyvää.

Oli totta kai itsestäänselvää, että jotkut ihmiset fetisoivat kuvitteellisia olentoja ja näiden mielikuvituksellisia lisääntymismuotoja. Mutta on jotenkin ihastuttavaa, että Splorchin kaltaiselle tuotteelle löytyy kysyntää! Splorch simuloi sitä, kuinka jonkinlainen alien tai jättiläishyönteinen munii ihmisen sisälle. Me afrikkalaiset savanniapinat osaamme kyllä sitoa kaikenlaista jännää seksuaalisuuteemme! :D

Tarinan opetus: Ne kaikki seksuaaliset ajatukset, joita meillä pyörii päässä, ovat terveitä. Olivat ne miten outoja tahansa. Konkreettiset ja moraaliset haasteet tulevat kohdalle vasta toteutuksessa. Ja tuolla jossain internetin syövereissä on varmasti seksileluja tai pornoa tarjolla jännimpiinkin illanviettoihin!

Maailmanvalloituksesta

Minä olen parhaillaan melkoisessa paniikissa. Kahden viikon päästä astun lavalle Göteborgin West Pride festivaaleilla englanninkielisen Queer homon maailmanensi­-illassa 13.6.

Tämä paniikki on nykyään luonteva osa luovaa prosessiani ja sen kanssa on oppinut elämään. Parhaillaan olen siinä kohdassa, jossa epäilen omia kykyjäni ja koko tämän projektin mielekkyyttä. Tahtoisin vain unohtaa koko homman ja istua kotona pelaamassa tietokoneella ja masturboimassa. Onneksi en ole ensimmäistä kertaa tässä tilanteessa ja tunnistan nuo ajatukset osaksi sitä, miten teen työtäni. Prosessin järjestys on suunnilleen tämä:

Read More

Eduskuntavaalit ja nauru

Mietin tässä pari päivää, että mitä sanottavaa minulla olisi tästä eduskuntavaalien tuloksesta. Tunnelmat ovat vaihdelleet epätoivosta turhautumiseen ja raivoon. Kolme isointa puoluetta ovat kaikki omalla tavallaan pelottavia...

Tuleva pääministeri Sipilä on lestadiolainen fundamentalisti, jonka seurakunnassa vastustetaan mm. abortteja. Ja muutenkin Keskusta on liikahtanut ennestään oikealle.

Soini puolestaan on katolilainen jäärä, joka on paaviaankin konservatiivisempi, mikä on ihan sopivaa, koska fasistiset liikkeet ovat tyypillisesti katolilaisen oikeiston populistisia ilmentymiä. Eihän ole mitenkään salaisuus, että Perussuomalaisilla on ihan positiiviset suhteet uusnatseihin.

Kokoomus taas on kuumottava ajaessaan TTIP-sopimusta eteenpäin, minkä pitäisi hirvittää meitä kaikkia, jotka tykkäämme tästä demokratiahommasta enemmän kuin korporaatiovallasta. Lisäksi osa Kokoomusnuorista on melkoisia sekopäitä, kuten vaikkapa nyt eduskuntaan päässyt Susanna Koski.

Nyt alan viimein olla selvillä vesillä siitä, mitä itse tästä kaikesta ajattelen ja se on tässä: Minulla taitaa riittää töitä aika hyvin seuraavaksi neljäksi vuodeksi! Jos tehtäväni on kiroilla valtaapitävien töppäyksiä ja ihmetellä ääneen maailmanmenoa, sanottavaa luulisi jatkossakin löytyvän! Inspiraatio alkaa kutkuttaa taas takaraivossa ja saatan jo haistaa uuden esitysidean olevan kypsymässä.

Koska meteliä on pakko pitää ja huumorintajuttomille konservatiiveille nauraminen on antoisaa! Mutta vielä tärkeämpää on pitää yllä jonkinlaista puskua paremman maailman puolesta: Mielten muuttaminen on hidas prosessi, josta en tahdo antaa periksi. Sillä hetkellä kun menetän kaiken toivoni, lopetan varmaan tekemästä tätä työtä, koska kenenkään ei tarvitse tulla kuulemaan nihilististä nillitystä siitä, miten kaikki menee perseelleen. Ja rehellisyyden nimissä en tiedä, kuinka juuri nyt jaksaisin tätä nykypäivän Suomea, jos tekisin jotain muuta työkseni. Eli nauretaan ja kiroillaan tälle kaikelle, ettei koko homma menisi vain itkuksi!

Sivumainintana täytyy lähettää tätäkin kautta onnittelut ystävälleni Olli-Poika Parviaiselle, joka pääsi nyt osana tätä Vihreiden uutta nousua eduskuntaan. Sunnuntai-ilta oli ristiriitainen, kun olin ystäväni puolesta riemuissani, mutta maan puolesta kauhuissani. En kadehdi hänen asemaansa,sillä työkavereina voisi olla fiksumpaakin väkeä. Silti: Onnea OP! Pelasta maailma!

Jalmarin havaintoja arjesta vol. 69

Pohdiskeltiin Juuson kanssa viime viikolla, mitä tekstejä halutaan Queer Homo -­esityksen julisteeseen. Keskustelu meni kutakuinkin näin:

Minä: Mitä tekstejä me halutaan Queer Homo ­-esityksen julisteeseen?

Juuso: Mitä meillä on sinne?

Minä: No toi Kari Hotakaisen "the show is awesome, at moments even genius" on aika hyvä ja napakka. Turun Sanomat ja Aamulehti molemmat kyllä ylistää esitystä, mutta niistä ei oikein saa mitään hyvää ytimekästä quotea julisteeseen.

Juuso: Mites se Hesari­-quote.

Minä: Mikä?

Juuso: No se Hesari-quote.

Minä: (pitkän hiljaisuuden jälkeen) Onko meillä Hesari-­quote?

Juuso: Joo. Hetkinen, mites se nyt meni... Se on nopeesti käännettynä: “The monologue is not only outrageously funny, but also stunningly personal.”

Minä: Toi on täydellinen. Miks mä en ole tiennyt tästä?

Juuso: En mä tiedä, varmaan unohdin mainita. Mä ihmettelinkin kun sitä ei ollut kotisivuilla tai missään.

Tuottajat, valvokaa taiteilijoita. Niiden muisti toimii oudosti.

Markkina-arvoteoreetikot

Mäkelänrinteen uimahallin pukuhuoneessa parikymppiset jätkät puhuu seksuaalisesta markkina­arvoteoriasta ja erilaisten koulutustensa markkina­arvoista. Kuulemma insinööreillä on heidän iässään huono markkina­arvo, mutta myöhemmin keski­iässä korkea, koska "muijat tykkää massista". Ja taiteilijoilla toisinpäin, koska "nuoret chicksit luulee, että taiteilussa on jotain hienoo, mut myöhemmin se on vaan surullista". Ja psykologeilla kuulemma käy aina flaksi, koska "ne osaa mindfuckkaa muijia".

Vanha viidakon sananlasku: "Mikään ei laske ihmisen seksuaalista markkina­arvoa yhtä paljon kuin usko markkina-­arvoteoriaan."

Menestyksestä

 

Kävin maanantaina Outo homo menee kouluun­ keikalla. Katsomossa oleva väki oli hiukan vanhempaa kuin sen esityksen tyypillisin yleisö, mutta homma toimi ja kaikilla oli hauskaa. Pakettiin kuuluvassa shown jälkeisessä keskustelussa nämä nuoret, älykkäät ihmiset olivat aktiivisia ja heillä oli monia ajatuksia, mutta aiheet poikkesivat yleisestä keskustelusta merkittävästi. Emme puhuneet seksistä tai sukupuolesta, vaan laajemmin uravalinnoista ja tulevaisuudesta. Mitä elämällä pitäisi tehdä? Minun vastaukseni tähän on ollut jo pitkään selvä: Mitä tahansa muuta elämä tuokin, esittävä taide on aina tavalla tai toisella elämäni keskiössä. Se on minun vastaukseni, koska mikään ei tee minua yhtä onnelliseksi. Mutta en minä tätä voi kenellekään suositella! Tähän koko taidehommaan täytyy olla vähän epäterveen obsessiivinen suhde, että siihen lähtee. Rahaa kulttuuripuolella on kovin vähän liikkeellä. Mediassa näkyvät menestyvät taiteilijat ovat häviävän pieni murto-­osa. Valtava osa taidealoilla toimivista ihmisistä kamppailee koko ajan leivässä pysymisestä.

Keskustelimme jonkin aikaa näiden nuorien kanssa siitä, miksi en ole menestyneempi ja rikkaampi, vaikka olen niin taitava esiintyjä. Yksi syy saattaa olla, että jos joku kehuu minua, minun ensimmäinen reaktioni on vähätellä itseäni. Nämä minun showt nyt ovat vain tällaisia yrityksiä itseilmaisuun ja minä vasta opettelen tekemään tätä. Toinen syy on varmaankin se, kuinka poliittinen olen. En osaa olla vain hauska ja viihdyttävä, koska maailmassa tapahtuu niin paljon kaikkea kuumottavaa ja minulle siitä puhuminen on pakollista. Kolmanneksi olen liian pitkäsanainen. Monet säikähtävät esitysteni pituutta, vaikka niitä nähneet katsojat eivät siitä valitakaan. (Unelmoin puolen tunnin esityksestä! Jonain päivänä pystyn siihen.)

Mutta suurimmilta osin kyse on siitä, miten perverssi visio meidän kulttuurissa on menestyksestä. Media antaa siitä niin vääristynyttä kuvaa julkkisten kautta, että perspektiivi katoaa glamourin taakse. Ja tästä glamourista tulee jotenkin tavoiteltavaa. Oikeiden ihmisten oikeassa elämässä menestys on turvallisuutta, onnellisuutta ja päivästä toiseen selviämistä ilman ainaista paniikkia toimeentulosta. Sitä, että saa nukuttua riittävästi, keho toimii jotenkuten, on läheisiä rakastettavana ja siinä, mihin käyttää elämänsä on jotain järkeä sekä itselle, että muulle maailmalle. Tämä ei ole kovin seksikästä, mutta tälle on paljon parempi rakentaa elämäänsä kuin median syöttämille harhakuville yltäkylläisyydestä.

Sain eilen tuottajaltani palkkakuitin. Se ei ole suuri, mutta joka ikinen kerta olen ylpeä kuin keisari! Onnistuin taas elämään kuukauden tekemällä sitä, mikä tekee minut onnellisimmaksi.

Henkilökohtaisesti menestys on minulle sitä, etten joudu tekemään oikeita töitä vaan saan keskittyä leikkimään lavalla toisten huviksi. Maanantain yleisö sai nämä ajatukset pyörimään minun päässäni, koska heidän iässään haaveilin siitä elämästä, jota nyt elän. Jossain välissä tuo unelma karkasi minulta, mutta viimeisen muutaman vuoden aikana se on taas löytynyt ja siirtynyt käytäntöön. Tietenkin elämäntilanteeni on täysin toisenlainen kuin osasin kuvitellakaan, mutta se kuuluu asiaan. Juuri nyt olen syvästi onnellinen.

Ilmeisesti flunssa alkaa viimein olla ohi, kun äkkiä olen näin positiivinen! Nyt en malta odottaa iltaa ja lavalle pääsemistä. Minulla on ehkä paras elämä ikinä. Tervetuloa siis katsomaan, kun onnellinen, menestynyt, valkoinen, neurotyypillinen, vammaton, heterohko cis­mies puhuu siitä, mikä kaikki maailmassa on pielessä!

Stand up?

Kuten tarkkaavaisimmat ovat huomanneet, olen lähiaikoina alkanut kutsua esityksiäni stand upiksi. Välttelin termiä pitkään, koska en tahtonut itselleni taakkaa siitä, että minun pitäisi olla jotenkin erityisen hauska. Toisaalta katsojat säikähtävät sanaa “monologi” ja “spoken word” taas herättää lähinnä kysymyksiä, koska Suomessa ei ole erikseen olemassa kovinkaan suurta spoken word ­kulttuuria.

Stand up ­termi tuntui itselle kaukaiselta myös sen takia, että suomalainen valtavirta stand upin kenttä on varsin kapea. Peruskaavana vaikuttaa olevan: set up ­ punchline ­ nauru ja tätä toistetaan, kunnes koomikolle varattu aika on kulunut. Enkä tahdo nyt kusta kenenkään päälle. (Siihen pitää aina kysyä erikseen lupa!) Suomessa on loistavia stand up­koomikoita, jotka hallitsevat oman tyylilajinsa paremmin kuin minä koskaan tulen tavoittamaan. Tuolla kaavalla voi saada aikaan vallankumouksellisia ajatuksia, jos esiintyjällä on riittävästi rohkeutta ja näkökulmaa. Ja varmasti on monia, jotka rikkovat tuota kaavaa enemmän tai vähemmän.

Mutta tuo kaava ei ole lainkaan se, mitä minä omissa esityksissäni teen. Minulla on tähän mennessä aina ollut jonkinlainen pidempi kaari, jota rakennan tuhannesta harhailevasta ajatuksesta, näkökulmasta ja tarinasta. Enkä minä keskity olemaan hauska, vaan vaahtoan yleisölle niistä asioista, jotka ovat minulle kiinnostavia. Jos olen hauska, se on toki plussaa ja esiintyjän kannalta nauru on tietenkin helppo indikaattori siitä, että joku yleisössä kuuntelee.

Toisaalta ihmiset ovat esityksiäni kuvaillessaan aina verranneet minua juuri stand up koomikoihin ja englanninkielisessä maailmassahan on olemassa pitkä perinne long form stand upille. Eli ehkä minä teen sitä: Ajattelen työkseni ääneen yleisön edessä pitkiä kimpoilevia tarinoita itselleni tärkeistä asioista ja yleisö nauraa tasaisesti joillekin näistä ajatuksistani.

Miehen lailla ­esitykseni sai pari viikkoa sitten ensi­iltansa Rovaniemellä ja siellä yllätyin, miten hauska esitys se loppujen lopuksi oli. Kirjoittaessa olin asennoitunut, että tästä tulee vakavin esitykseni tähän mennessä, mutta olin väärässä. Olen ilmeisesti vähän vahingossakin hauska!

‪#‎humblebrag

Tervetuloa katsomaan stand uppia ja mahdollisesti nauramaan!

Ihmisoikeushapatus, punk ja Euroviisut

En ole suuri euroviisuilija, mutten pieninkään. Pertti Kurikan Nimipäivien fani taas olen ollut jo parin vuoden ajan! Suora, yhteiskunnallinen punk on lähellä sydäntäni ja PKN tarjoaa sitä asenteella ja henkilökohtaisesta näkökulmasta. Bändi haastaa meidän arkinäkemystämme siitä maailmasta, jonka jaamme erilaisten ihmisten rinnalla. Kuinka voisin olla tykkäämättä? Erityisesti livebändinä PKN on todella kova. Olen nähnyt heidät kaksi kertaa lavalla ja menisin helposti uudestaan. Sieltä kävelee aina ulos hiessä, hymy naamalla, ja mukavan turhautuneena!

Ja kyllähän tämä Pertti Kurikan Nimipäivien reissu edustamaan Suomea nyt lämmittää kaltaiseni ihmisoikeuskiihkoilijan sydäntä. Tällä tavalla yhteiskunta muuttuu paremmaksi: Luotetaan siihen, että oppimishäiriöt eivät ole se, mikä määrittää PKN:n jätkiä, vaan he ovat ennen kaikkea jo vuosia yhdessä vakavissaan soittanut bändi. Minulle heidän valintaansa liittyy poliittinen aspekti ennen kaikkea siinä mielessä, että zeitgeist alkaa olla viimein kypsä, että alamme hahmottaa neuroepätyypillisiä ihmisiä myös kokonaisina persoonina, joilla on autonomiaa, itsenäisiä ajatuksia ja vakavasti otettavia taiteellisia pyrkimyksiä. Alamme ymmärtää, että heilläkin on oma perspektiivi ja tuosta perspektiivistä katsottuna yhteiskuntamme ei aina ole maailman ystävällisin paikka. Aika oli viimein kypsä, että joku PKN:n kaltainen bändi soittaa muiden bändien rinnalla häpeilemättä ja asenteella.

Ja se, miten joidenkin tyhmien ja vastenmielisten ihmisten päät räjähtelevät PKN:n valinnan takia on tietenkin ihastuttavaa. Lainatakseni ohjaaja Aino Kiveä hänen FB-seinältään: “Erityisesti mua viehättää se, että Suomi löi Sirpa Asko-Seljavaaraa (ja muita kaltaisiaan nimbyjä) reippaasti nokille. Sirpahan nimitti viime vuonna Conchitaa "puistattavaksi ilmestykseksi" ja mietti facebook-päivityksessään, mitä epänormaalia keksitään seuraavaksi kevääksi. "Kohta esitetään kehitysvammaisia tai synnynnäisiä epämuodostumia viihdeohjelmassa", Asko-Seljavaara pelkäsi. In your face, Asko-Seljavaara. Opettele oikeasti arvostamaan muita ihmisiä ja lopeta verhoamasta suvaitsemattomuuttasi mukalääketieteelliseen höpöhöpöön.”

Olen itse tietoisesti vältellyt suurinta osaa keskustelupalstoista tästä aiheesta, koska niin avoin viha toisen ihmisen pelkkää olemassaoloa kohtaan tuntuu kammottavalta, vaikka sen abstraktisti tiedostaakin. Tiedän, että oppimishäiriöiset ja kehitysvammaiset ihmiset saavat toisinaan kammottavaa paskaa niskaansa umpimielisiltä ihmisiltä, minun ei tarvitse joka välissä muistuttaa itseäni siitä. Silti se ääni joka kaukaisuudesta kuuluu, kun jonkun liian ahdas pää räjähtää punkin voimasta, tekee minun maailmastani paremman paikan.

Eli niille, jotka valittavat, että Pertti Kurikan Nimipäivien valinta edustamaan Suomea Euroviisuissa on jotain vihervasemmistohapatusta: Kyllä ja ei. Tämä on myös viesti Suomelta muulle maailmalle, että meillä päin annetaan kaikille ihmisille mahdollisuuksia ja se on meille maana tärkeää. Mutta vaikka heidän valintaansa liittyy viesti, se ei ole syy, jonka takia heidät valittiin. Ennen kaikkea kyseessä on porukka, jonka takana suomalaiset voivat hyvällä omallatunnolla seistä: PKN on ansainnut kannuksensa uskottavana rokkibändinä jo kauan sitten. Nyt nähdään mihin asti näin suoraa ja räkäistä punkkia soittava bändi menee kansainvälisellä tasolla tänä päivänä!

Mä en juokse teidän paskakisoissa!

Kirjoitan tuota uutta Miehen lailla ­esitystä parhaillaan. Ensi-­ilta on ensi kuussa Rovaniemellä Arctic Pride tapahtumassa ja sen jälkeen varmasti myös pääkaupunkiseudulla ja ympäriinsä laajemminkin. Tietoja tulee tarjolle toivottavasti jo piakkoin.

Yksi iso teema tulee selvästi olemaan se, miten huonosti olen aina kokenut mahtuvani perinteiseen miehisyyden kulttuuriin ja se on suorastaan tuntunut vastenmieliseltä. Esimerkiksi koulun liikuntatunnit olivat aina törmäys itselle käsittämättömään sosiaaliseen järjestelmään, joka määritteli, ketkä olivat oikeita miehiä itselle vieraiden ja suppeiden standardien perusteella.

Minulla ei varsinaisesti ollut mitään sitä vastaan, että liikutan joskus lihaksiani, mutta kaikki muu, mitä liikuntatunteihin liittyi, sai minut vihaamaan ja aktiivisesti väheksymään kaikkea niihin liittyvää. Ainakin meidän koulussa liikuntatunnilla pojat laitettiin järjestykseen sosiaalisessa hierarkiassa tulosten perusteella. Totesin jo aikaisin, että minua ei kiinnosta ollenkaan todistella itseäni kiusaajilleni ja sitten tuli monta kertaa hölköteltyä esimerkiksi Cooperin testi jutellen kaikessa rauhassa kaverin kanssa roolipeleistä.

Vielä vuosia myöhemmin Kauko Röyhkän Cooperin testi on itselle yksi voimaannuttavista biiseistä, koska tulee tunne siitä, etten ollut väärässä, vaan koululiikunta oli jotenkin epäilyttävää toimintaa. Tietenkin tiedän, että eri opettajat vetävät tuntejaan eri tavoin ja pidän liikuntaa ja ruumiin kulttuuria tärkeänä asiana opettaa kouluissa, mutta se ei muuta omaa kokemustani teinivuosilta.

"Mä en juokse teidän paskakisoissa!

Mä oon petturi ja myyn mun isänmaan!

Mä en kuuntele kun karjutte ja väistän kun te lyötte."


Pari ajatusta vuoden 2014 lopuksi

Huh! Eilen oli vuoden viimeiset esitykset. Aristokraatit oli ainut minun tänä vuonna kirjoittamani asia, joten oli mukavaa päättää vuosi sillä. Aina, kun yleisö lopussa taputtaa Aristokraateille, on olo kuin lapsella, joka kiroili todella rumasti, mutta vanhemmat eivät saaneet kiinni. Onko tämä terve suhde omaan taiteeseensa?

Pienen apurahasäädön lisäksi tämän vuoden työt olivat tässä. Onpa ollut melkoinen vuosi! Monenlaisia vaiheita on mahtunut 12 kuukauteen. Elämää mullistavinta oli kyllä se, että pystyin tänä syksynä elättämään itseni omalla taiteellani. Kuinka hullua on se, että tämä on onnistunut? Ilmeisesti minun oli myös taloudellisesti edes jossain määrin kestävää hypätä täyspäiväiseksi taitelijaksi. Lähtö entisestä työpaikasta oli pakollista, mutta en ennen tätä syksyä täysin uskonut siihen, että onnistuisin pääsemään asemaan, jossa minulle maksetaan siitä, mikä tekee minut onnellisimmaksi. En minä tällä rikastumaan pääse, mutta minun tähtäimeni on lähinnä pysyä poissa oikeista töistä. Ja minun näkökulmastani oikeat työt ovat sellaisia töitä, joita en rakasta niin paljon, että ajaisin niiden takia itseni burnouttiin.

Ja tiedostan täysin, että ison osan tästä on mahdollistanut tuottajani Jalmari. Tämä miekkonen on muuttanut minun elämääni konkrettisesti. Meidän työnjakomme on ihastuttavan selkeä: Hän tekee kaikki aikuisten työt, jotta minä saan leikkiä mahdollisimman vapaasti. Lisäksi, koska tuo edellinen lause on yllättävän totta, maksan hänelle ilmiselvästi liian vähän. On ollut iloa tutustua Jalmariin. Hän on avoimen omituinen, älykäs ja vähän suuruudenhullu, mutta kaikkea tätä sellaisella rennolla ja mutkattomalla tavalla. Suosittelen tutustumaan hänen juttuihinsa osoitteessa: www.jalmarieskelinen.fi

Kiitos kaikesta palautteesta! Muutaman katsojan posti vielä odottaa vastausta sähköpostissa, mutta missään niissä ei tainnut olla mitään akuuttia hätää. Hoidan ne ehkä huomenna tai ehkä oikeasti vasta myöhemmin. Nyt ei olekaan enää kiire.

Ottakaa tekin jossain kohtaa rennosti, jos olette sen tyyppisiä ihmisiä, että nautitte rentoudesta. Hauskaa loppuvuotta kaikille. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne.

Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta

En ole koskaan halunnut lapsia. Joskus 20­-vuotiaana ajattelin, että ehkä se tarve jossain kohtaa herää. Joillekin läheisilleni siihen on ollut valtava polte, osalle se on ollut vain luonteva osa elämänmittaista suunnitelmaa*, muutamille on sattunut vahinkoja** ja joillekin tilanne on tullut vastaan ja he ovat sitten pyrkineet täyttämään vanhemman roolin tehdäkseen kumppaninsa onnelliseksi.

Nyt olen 34­vuotias, eikä tämä halu lapsien tekemiseen ole vieläkään herännyt ja epäilen yhä enemmän, ettei se koskaan herääkään. Nautin suuresti elämästäni ja olen aina keksinyt parempaakin tekemistä. Ja se, etten erityisesti tahdo lapsia, on ehkä paras mahdollinen syy olla tekemättä lapsia.

Enkä tuomitse tietenkään ketään, joka päättää lisääntyä, vaikken rehellisyyden nimissä sitä ihan tajuakaan. Tai totta kai toisinaan tulee tuomittua ja aivoissa alkaa huutaa sellainen "VIRHEVIRHEVIRHE!"­ääni, joka vaikeuttaa iloisen yllättynyttä hymyilyä onnitellessa perheen lisäyksestä. Mutta tajuan sentään pitää pääni kiinni asioista, jotka eivät minulle kuulu, jos minulla ei ole niistä mitään hyvää sanottavaa. Lapsien tekeminen tai tekemättä jättäminen on niin syvästi henkilökohtainen valinta, että sitä on vaikea kritisoida ulkopuolelta.

Tai ainakin luulisi sen olevan.

Vive la différence!

* Minulla ei koskaan ole ollut kovin pitkäaikaisia suunnitelmia ja olen aina hämmentynyt, kun joku puhuu elämästään 10 tai 20 vuoden päästä.

** Paitsi nykyään se ei ole käytännössä koskaan vahinko. Joku aikuinen ihminen jossain kohtaa tekee päätöksen, että tahtoo sen lapsen. Koska kondomit, abortit ja pyllyseksi.

 

HYVÄÄ CAPS LOCK­ -PÄIVÄÄ KAIKILLE!

 

MINUSTA ON HIENOA, ETTÄ ON TÄLLAINEN ABSURDI JUHLAPÄIVÄ. KOSKA SAA KIRJOITTAA ISOILLA KIRJAIMILLA, JOKA SAA AINA VAIKUTTAMAAN VÄHÄN IDIOOTILTA. JA SE ON TÄRKEÄÄ. ESIMERKIKSI TÄSSÄ ALLA ON EEVA KILVEN IHANA RUNO ELÄMÄSTÄ. TOISESSANÄISTÄ ON ENEMMÄN SÄVYJÄ.

 

ÄLÄ AJATTELE, ETTÄ ELÄMÄ ON LYHYT.

AJATTELE: ­ MITEN ERIKOINEN KOKEMUS.

KUN SIINÄ EI OLE KYSYMYS PITUUDESTA LAINKAAN,

VAAN ETTÄ YLIPÄÄNSÄ ON SAANUT KOKEA TÄMÄN.

 

Älä ajattele, että elämä on lyhyt.

Ajattele: ­ miten erikoinen kokemus.

Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,

vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.

 

MINULLE SE AINAKIN ON SELKEÄ ERO, KUINKA LUEN JONKUN AJATUKSIA. OLIKO TÄSSÄ JOKU POINTTI? EI. TAHDOIN VAIN KIRJOITTAA ISOILLA KIRJAIMILLA JOTAIN EDES VÄHÄN PIDEMPÄÄ. KOSKA SE NÄYTTÄÄ NIIN OUDOLTA. JA TYKKÄSIN TUOSTA RUNOSTA JA TÄMÄ OLI TEKOSYY KIRJOITTAA SE SEINÄLLENI.

Klo 3.50 aamuyöllä, Aristokraatit

2.10. klo 3.50 aamuyöllä:

Aristokraattien käsikirjoitus on viimein valmis.

Olen puhunut aiempiakin versioita läpi, mutta nyt luulen tämän olevan viimein se versio, josta nähdään lavalle vähintään 95%. Melkoinen helpotus!

Työtapani on kirjoittaa ensin pitkään ja hartaasti muistiinpanoja muistivihkooni, kalenterinkulmiin, puhelimeeni ja tietokoneelle. Jossain kohtaa kokoan kaiken materiaalin yhteen niiltä osin kuin löydän sitä. Sitten teen miellekarttoja ja epämääräisiä aasinsilta-viiva-nuoli-häkkyröitä, kunnes ne pikkuhiljaa alkavat muodostaa jotain kronologiaa. Sitten tulee yhä uusia läpikirjoituksia ja niiden väleissä kokeilen puhua sen hetkisen tekstini läpi ja poistan, muokkaan tai siirtelen toimimattomia tai epärytmisiä osia tarpeen mukaan.

Nyt olen siinä vaiheessa, jossa teksti taitaa olla valmis ja niin rohkea kuin osaan. Sitten alan vain toistaa sitä yhä uudestaan ja uudestaan. Se on tylsää ja umpimielistä työtä, koska yksin omien ajatusten hokeminen on puurtamista, johon on vaikea motivoida itseään.

Onneksi paniikki siitä, että tämän täytyy olla valmista ensi viikon torstaihin mennessä ruokkii motivaatiota kummasti. Olen täysin deadlinehuora ja olen hyväksynyt tämän itsessäni. Jollen merkitse kalenteriini ensi-illan päivämäärää ja lupaa silloin olevan valmista, en koskaan saa mitään aikaiseksi. En tahdo tuottaa yleisölle pettymystä, joten luontainen laiskuuteni siirtyy sivuun ja kirjoitan ja treenaan yötä myöten. Läheiseni eivät juurikaan näe minua ensi-iltojen alla.

Ja onneksi Aristokraatit on vain tunnin mittainen esitys, joten siitä kerkeää päivässä tehdä useammankin läpimenon ilman, että se vie koko päivää tai vituttaa aivan silmittömästi. Ja siinä teksti vielä kerran muokkautuu, kun se asettuu suuhuni sopiviksi ajatuksiksi ja siirtymät ajatuksista toiseen hioutuvat. Jos minulla olisi varaa palkata itselleni ohjaaja, tämä vaihe työtä olisi merkittävästi mielekkäämpi, hauskempi ja kevyempi. Ehkä joskus…

Ja sitten tulee ensi-ilta ja testataan, onko tämä yksinäinen puurtaminen tuottanut mitään mielekästä. Joka ikinen perkeleen kerta tuntuu, ettei näin paljon ole jännittänyt koskaan aiemmin! Pyrin kuitenkin tekemään melko henkilökohtaisia juttuja ja se, miten yleisö reagoi taiteeseeni on tavallaan aika suoraa kommentaaria intiimeihin ajatuksiini. Mutta Aristokraattien kanssa on ehkä poikkeuksellisen jännää, koska tässä esityksessä päästän yleisön vierailemaan aika synkille ja rämettyneille seuduille mielenmaisemassani.

Mutta luulen, että tästä tulee esitys, josta voin olla ylpeä. Se on vino ja hetkittäin ällö ja perverssi ja nokkela ja syvällinen ja toivottavasti sekä älyllisellä, että alatyylisellä tavalla hauska esitys. En itse ole ainakaan nähnyt koskaan nähnyt mitään tällaista. Eli piti tästä tai ei, on tämä vähintään omaperäistä. Kai sekin on jotain!

Tervetuloa katsomaan!

(En lainkaan tiedä, kuinka paljon yllä olevassa tekstissä on kirjoitusvirheitä. Silmät ovat ristissä väsymyksestä, mutta halusin taltioida tämän työvaiheen tuottamat pohdiskelut ja tunnelman ylös.)

Masennuksesta

Olen nykyään virallisesti kliseinen kärsivä taiteilija!

Lääkäri nimittäin totesi minun olevan ihan oikeasti masentunut.

Mietin pitkään, että kannattaako tätä sanoa tällä tavalla ihan julkisesti ääneen. Mutta olen jo pitkään ollut raivoisasti sitä mieltä, että salailu pahentaa mieleterveysongelmiin liittyvää stigmaa entisestään. Olen seurannut monen läheisen kamppailua oman mielenterveytensä kanssa ja joka ikinen kerta ongelman salailu on vain ja ainoastaan pahentanut tilannetta entisestään.

Mielenterveysongelmiin ei saisi liittyä sen kummempaa asennetta kuin mihinkään muuhunkaan lääketieteelliseen ongelmaan. Rikkonainen selkä estää työnteon ihan yhtä paljon kuin rikkonainen mieli, mutta vain toinen näistä asettaa henkilön persoonan laajemmin kyseenalaiseksi.

Minun tilanteessani on varmaankin kyse ihan vain perinteisestä ylikuormituksesta ja sen alla hajoamisesta. Viime vuosi oli lievästi sanottuna aika intensiivinen työrintamalla. Vanhasta työpaikastani lähtemisen lisäksi tein reilut sata keikkaa, kirjoitin kolme esitystä (joista yhden ohjasin ja kahdessa esiinnyin itse), sain faneja, palkintoja ja julkisuutta. Tämä kaikki oli hauskaa ja addrenaliinihumala on addiktoivaa, mutta tämän vuoden puolella on ollut paljon vähemmän paukkuja mihinkään. Koulukiertue oli ollut erityisen kuluttavaa, koska nuoret kertoivat minulle melko hurjia tarinoita, joiden kanssa jäin aika yksin.

Kuukausi kuukaudelta minulla oli kevään aikana yhä vähemmän energiaa. Ja toukokuun alusta asti olen pääasiassa istunut lamaantuneena kotonani. Muutama viikko sitten poikakaverini käski minua viimein tekemään netissä masennustestin, johon en meinannut pystyä vastaamaan.

Kysymykset osuivat niin syvälle ja äkkiä itketti, mikä on minulle harvinaista. Siinä kohtaa oli viimeistään selvää, että apua pitää hakea. Keväällä vain esiintyminen oli työtä, joka ei tuntunut ylivoimaiselta. Toukokuussa lavalla minut nähneiden saattaa olla vaikea kuvitellä, että koko muuna viikkona en tehnyt käytännössä mitään, vaan istuin kotona yrittämässä hyödyttömästi kirjoittaa edes jotakin. Ja itseinho oman saamattomuuden ympärillä tietenkin kasvoi koko ajan. Ja koska lavalla en ole köyhä, enkä kipeä ja esiintyminen sujui, oletin, ettei minussa ilmiselvästi voi olla mitään vialla. Että olen vain laiska ja huono ihminen, kun en saa aikaiseksi mitään. Ystäväni ja muut assosiaattini saivat ihmetellä, kun missasin tapaamisia ja deadlineja, joka ei ole minulle lainkaan tyypillistä.

Ja nyt siis olen tunnustanut itselleni, että olen tällä hetkellä työkyvytön. Ainakaan kirjoittaminen ei tällä hetkellä ole mitenkään mahdollista. Minulla on seuraavan kuukauden aikana tulossa pari keikkaa ja odotan niitä kyllä innolla. Lavalla saan aivoni irti tästä jatkuvasta usvasta ja itseinhosta ja minulla on oikeasti hauskaa muutaman tunnin ajan. Muuten pidän tällä hetkellä sairaslomaa ja se jatkuu niin kauan kuin on tarvis. Päätös on helpottava. Yritän antaa itselleni anteeksi, etten olekaan se tyyppi, jonka pää kestää työpaineet helposti ja tunnistaa omat rajat ajoissa.

Hyvää kesää kaikille! Lähipäivinä tulee linkkejä tuleviin esityksiini!

Älkääkä huoliko minusta. Minulla ei ole toistaiseksi ollut itsetuhoisia ajatuksia ja taiteilijalle tämä kaikki on loppujen lopuksi materiaalia tuleviin teoksiin! Jo nyt on kertynyt muutama tilanne, josta olen heti ajatellut, että ”Tämäpä täytyy painaa mieleen, koska tämä tulee olemaan hauska tarina lavalla kerrottuna! Sitten joskus.”

Pitäkää itsestänne ja toisistanne huolta!

Juuso

P.S. En ole kyennyt vastaamaan fanipostiin melkein ollenkaan tänä keväänä. Normaalisti olen vastannut siihen aina lähes saman tien, koska hahmotan, että on poikkeuksellinen kunnianosoitus, kun luovaa taiteilijaa lähestyy ja monet teistä ovat kertoneet minulle viesteissänne äärimmäisen henkilökohtaisia asioita. Valitettavasti en ole saanut vastattua näihin, koska minun on ollut tänä keväänä tavattoman vaikeaa lukea itsestäni mitään kauhean positiivista, koska oma itsetunto on ollut niin surkean alhaalla. Syvimmät pahoittelut kaikille, jotka ovat odottaneet vastausta viesteihinne. Palaan niihin kyllä ennen pitkää, kunhan osaan suhtautua kauniisiin sanoihinne niiden ansaitsemalla tavalla.

P.S.P.S. Tässä linkki pariin hyvään suuntaa­antavaan masennustestiin. Jos alatte itkemään valtoimenaan niitä tehdessänne, kuten minä tein, sekin saattaa olla merkki siitä, ettei kaikki ole kunnossa.

http://www.tohtori.fi/?page=3459083

http://www.tohtori.fi/?page=591031

Ja lisäksi linkki Stephen Fryn mahtava kirje aiheeseen liittyen. Itselleni tämä ainakin antoi voimaa:

http://www.lettersofnote.com/.../it­will­be­sunny­one­day.html

Jälkiä iholla, eli Juuso ottaa tatuointeja estämään lähestyvää keski­iän kriisiä, osa 1

 

Olin vuosia miettinyt tatuoinnin ottamista, mutta minua esti aina ajatus siitä, että muutos on jatkuvaa. En näe ihmistä olentona, joka pysyy samana koko elämänsä ajan, enkä tahtonut antaa ylimääräistä taakkaa sille, kuka tulen olemaan viiden tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Sillä tyypillä on omat ongelmansa. Miksi muistuttaisin sitä väkisin siitä, kuka minä olin ja millaisen tatuoinnin ottamista pidin hyvänä ideana?

Mutta sitten meidän roolipeliporukkamme rupesi puhumaan yhteisen tatuoinnin ottamisesta. Ja äkkiä se tuntuikin mielekkäältä. Roolipelit ovat olleet minulle niin merkittävä osa elämääni, etten pysty kuvittelemaan kuka edes olisin ilman sitä. Aloitin pelaamaan 9­vuotiaana, enkä ole koskaan lopettanut. Yhäkin kokoonnun tasaisin väliajoin ystävieni kanssa pöydän ääreen kertomaan tarinoita ja kokemaan hyvin spesifiä yhteisöllisyyttä, jota mikään muu asia elämässäni ei varsinaisesti ole kyennyt tarjoamaan. Roolipelit ovat muokanneet minua niin paljon ihmisenä, että siitä vaikutuksesta en koskaan tule pääsemään täysin eroon, ellen saa jotain rajua aivovammaa, jolloin persoonani muuttuu merkittävällä tavalla. Roolipeleihin liittyvä tatuointi tuntui perustellulta!

Roolipelit pitivät minut liikkeellä, kun minua koulukiusattiin. Ne antoivat mahdollisuuden paeta ankeaa arkea johonkin jännittävämpään paikkaan, jossa minulla oli voimaa ja taitoja, eikä kukaan vittuillut minulle. Jopa huonoina hetkinä ajatus seikkailuista, joihin pääsisin pakenemaan, lohdutti ja antoi voimia. Eräässä vaiheessa olin syvästi ahdistunut ja mietin mm. itsemurhaa. Purin valtavan osan ahdistustani pelaamalla kuumeisesti hahmoa, joka loppujen lopuksi päätyi tuhoamaan itsensä. Tämä oli äärimmäisen puhdistava kokemus, joka antoi minulle perspektiiviä omaan kipuuni.

Joskus teininä roolipelit imaisivat minut kokonaan. Muistan erään kesän, jolloin pelasimme koko ajan, päivästä ja illasta toiseen. Vanhempani alkoivat olla jo niin huolissaan, että kielsivät minua pelaamasta jollain viikolla enää yhtään sessiota. Valehtelin vanhemmilleni, että kaverilla oli bileet, joihin minut oli kutsuttu. Ja sitten menin taas pelaamaan. (Kyllä, valehtelin vanhemmilleni, että olisin menossa juomaan viinaa, jotta he päästäisivät minut pelaamaan roolipelejä.) Se oli mahtava kesä!

Näin aikuisiällä perspektiivi koko harrastukseen on erilainen. Pitkään yhdessä pysyvä roolipeliporukka kokee jotain sellaista, mitä ulos päin ei voi jakaa millään mielekkäällä tavalla. Roolipelit on minun näkökulmastani täysin vakavasti otettava taidemuoto, mutta hassua siinä on nimenomaan se, ettei niitä kokemuksia pysty oikeastaan purkamaan ulkopuoliselle millään mielekkäällä tavalla. Ja siinä on osa sen viehätystä! Olen vuosien varrella käyttänyt lukemattomia tunteja pelaten roolipelejä, puhuen roolipeleistä ja suunnitellen roolipelejä. Ja ennen kaikkea olen kaatanut niihin mielettömän määrän luovaa energiaani tavalla, joka ei koskaan tule manifestoitumaan millään tavalla rahaksi tai näkyvyydeksi. Roolipelejä pelataan vain sen takia, että se on itsessään tyydyttävää. Sillä ei ole mitään muuta tarkoitusta. Ja se on mielettömän vapauttavaa!

Olen pelinjohtanut hyvin paljon ja koen, että se vaikuttaa suoraan myös siihen, mitä nykyään teen lavalla monologieni muodossa. Molemmissa tapauksissa kyseessä on jonkinlainen älyllinen jonglööritemppu, jossa heitän ilmoille läjän ajatuksia ja sitten yritän saada ne kaikki kiinni session loppuun mennessä. Se, että olen pyörinyt koko nuoruuteni tarinoiden ympärillä päättäväisesti ja kunnianhimolla jo ennen kuin löysin kutsumukseni teatteriin, muokkasi varmasti minua taiteilijana enemmän kuin kykenen edes hahmottamaan. Kiitos kaikille, jotka ovat kertoneet tarinoita kanssani. Ilman teitä en olisi nyt tässä.

Kuvan tatuoinnissa on oma symboliikkansa, mutta en avaa nyt sitä enempää. Se on meidän porukkamme sisäistä asiaa. Jokaisella meistä 10­-sivuisessa nopassa on eri symboli, mutta muuten tatuointimme ovat identtisiä. Eli jos törmäätte joskus henkilöön, jolla on tällainen tatuointi, kyseessä on hieno persoona. Suositeltava lähestymistapa tällaisen tatuoinnin nähdessään on tarjota kohteliaasti suuseksiä sitä kantavalle ihmiselle.

Kuten niin usein käy, tämä ei jäänyt ainoaksi tatuoinnikseni. Jatkoa seuraa...

Tatuointi tehtiin Tampereen loistavassa Tattoo Roomissa: https://www.facebook.com/tattooroomtampere Suosittelen! Taiteilijana oli Pete, jolle tämä oli yksi ensimmäisistä hänen koskaan tekemistään leimoista. Pete teki hyvää työtä ja on muutenkin leppoisa kaveri. Suosittelen häntäkin!

Ajatuksia rahasta

Hei, kaikki!

Uudet tuulet puhaltavat.

Koulukiertueen tulevaisuus on vaakalaudalla.

Läskiä hikoiluttaa.

Varoitus: Alla puhun rahasta. Ja puhun etuoikeutetun ihmisen näkökulmasta, joka ei ole joutunut tähän mennessä miettimään sitä hirveän paljon. Olen opiskeluajoista asti ansainnut sen verran, etten ole sitä kummemmin joutunut ajattelemaan. Olen parhaimmassakin tilanteessani ollut korkeintaan alempaa keskiluokkaa, mutta olen tähän mennessä aina tiennyt, mistä seuraavan kuun vuokrarahat tulevat.

Nyt asiaan.

Toissapäivänä sain tiedon, että Suomen kulttuurirahasto ei jatkanut apurahaani. Olin laskenut sen varaan aika paljon ja nyt on tietenkin iso harkinta käynnissä siitä, kuinka jatkan eteenpäin. Edessä on varmaankin tyypillistä freelance­taiteilijan elämää, jossa elän keikkapalkasta toiseen ja kädestä suuhun.

Minua ei niinkään häiritse se, että lähiaikoina talous tulee olemaan tiukkaa. En tarvitse luksusta ollakseni tyytyväinen. Mutta tämä tarkoittaa sitä, että joudun miettimään rahaa enemmän kuin tähän mennessä koskaan aiemmin, koska nyt elän tämän työni varassa keikasta toiseen.

Ansiosidonnaisella saatan piipahtaa hätätilanteessa, mutta en tahdo nojata siihen liikaa, koska minun on luullakseni mahdollista elää taiteellani.

Toivon ennen kaikkea, etten joudu keskittymään rahan perässä juoksemiseen niin paljoa, etten pystyisi koko ajan luomaan ja kehittämään itseäni samalla. Niinkuin monet tietävät, tämä teatterihomma on minulle selkeä kutsumus. En ainoastaan kaipaa teatteria, kirjoittamista ja esiintymistä aina, kun olen niiden ääreltä poissa, vaan tarvitsen niitä tunteakseni itseni kokonaiseksi ihmiseksi. Yritän muistaa tämän tulevana vuotena. Taiteen täytyy tulla ennen rahaa. Mutta se vuokrakin pitäisi maksaa.

En missään tapauksessa ole SKR:lle katkera, vaikkeivat he jatkaneet apurahaani. He mahdollistivat minulle viime vuonna sen, että lähdin vanhasta työpaikastani Heurekalla, tein kolme ensi-­iltaa ja kiersin koko syksyn kouluissa esiintymässä. Olen heille ensisijaisesti kiitollinen. Vähän yllättynyt toki olen, mutta en tietenkään kuvittele, että olisin ollut jotenkin itsestäänselvästi etuoikeutettu saamaan apurahaa.

Merkittävin asia, mikä minua harmittaa, on juuri tuon koulukiertueen tilanne. Outo homo menee kouluun on hyvä esitys, jonka esittämisestä nautin valtavasti. Se on saanut paljon kiitosta osakseen ja osa sen taikaa oli juuri se, että pystyin tarjoamaan sen ilmaiseksi kouluille. Nyt se aika on ohi, enkä voi asialle mitään. Ja se on minulle henkilökohtaisesti surullista, koska en ole kokenut tuon koulukiertueeni tarjoamaa syvää mielekkyyden tunnetta kovinkaan monessa muussa hommassa elämäni aikana. Tästä lähtien tuo koulukiertue on maksullinen ja se tekee tästä kouluille paljon monimutkaisempaa. Tämä tilanne asettaa myös koulut epätasa­arvoiseen asiaan, koska joillain kouluilla on siihen varaa ja monilla ei. Hinnoitteluun palaan ensiviikon alkupuolella. Kuten muihinkin keinoihin, joilla pyrin tästä lähinratkaisemaan tilannettani.

Mutta nyt on siis aika astua uuteen vaiheeseen elämässäni. Nyt testaan oikeasti, ettäkantavatko nämä siivet tätä elopainoani. Tervetuloa mukaan matkalle!

P.S. Jos tiedätte alan duuneja, ilmoitelkaa niistä toki minulle. Jos tahdotte minut jonnekinkeikalle, ottakaa yhteyttä!

P.S.P.S. Tulkitsen kaikki tämän postin saamat peukutukset kannustukseksi, en vittuiluksi missatusta apurahasta!

Pari ajatusta vuoden 2014 aluksi

 

1. Viime vuosi oli melkoinen. Apurahan saaminen, päivätöistä irtisanoutuminen, sadat tunnit eri lavoilla ja kolme eri ensi­iltaa olivat ehkä ne tärkeimmät suuret kuviot. Myös medianäkyvyyttä sain enemmän kuin koskaan aiemmin, mikä on kiusallista ja kivaa yhtä aikaa, mutta paljon parempaa aloitusta vapaalle taiteilulle ei oikeastaan voisi toivoa. Silti vuosi jäi melkoiseen cliffhangeriin. Saanko seuraavaa apurahaa? Mitä teen, jollen saakaan? Suunnitelmia on, mutta kaikki on juuri nyt epävarmaa. Pahimpina kauhun hetkinä luen teiltä saamaani postia ja muistan, että viime vuonna tuli tehtyä jotain, joka kosketti ihmisiä. Ja se on kai se tärkein asia, tuli rahoitusta tai ei.

2. Anna ­lehti julkaisi minusta tänään artikkelin Yksi meistä ­sarjassaan! Hassua olla itse lehden sivuilla, joka tuli äidilleni koko sen ajan, kun asuin vanhemmillani. Isommassa kuvassa näytän omasta mielestäni idiootilta, mutta poikakaverini mielestä olen siinä kuuma, joten uskon mieluummin häntä kuin itseäni. Juttu itsessään on aika hyvä, vaikka joitain sävykysymyksiä huomaan miettiväni. Kyse on ihan pikkujutuista, mutta julkisessa puheessa niillä on merkitystä. Lisäksi tasapainottelu sen välillä, että olen taiteilija, joka tekee omaelämänkerrallista taidetta, enkä julkkis joka puhuu yksityiselämästään saadakseen julkisuutta saattaa ulkoa päin katsoen olla aika obskuuri raja, mutta itselle tämä on kauhean olennaista. Kertokaa, mitä juttu teissä herätti, jos saatte sen jostain käsiinne!

3. Olen lomalla! Tai siis tavallaan... En ole tammikuussa lavalla kertaakaan. Mutta Outo homo ­kirja saattaisi päästä ensi syksynä hyllyihin, jos tammikuun loppuun mennessä ensimmäinen raakaversio olisi valmis. Ja muitakin pikkujuttuja pitäisi toimittaa. Mutta kai loman voi käyttää kirjoittamalla kirjankin! Tärkeintä kai on rikkoa arkirutiinit ja sitä tuo ainakin olisi.

4. Uudet esitysajat tulevat piakkoin näkyviin! Tämän hetkisen suunnitelman mukaan esitykset alkaisivat helmikuun alusta ja keskittyisivät viikonloppuihin seuraavat pari kuukautta. Joinain lauantaina olisi varmaankin myös tarjolla double­feature, jolloin voisi katsoa samana päivänä sekä Oudon homon, että Pilkkaa jumalan! En tiedä kestäisikö kukaan niin pitkää settiä minun rämettynyttä sielunmaisemaani. Mutta ajatus huvittaa minua itseäni, joten aion tehdä sen! Ensi syksynä voi sitten varmaan katsoa koko trilogian yhdessä päivässä... Koska se olisi tyhmää. Joten kai sekin täytyy tehdä.

5. Tuossa vanhemmillani joulua viettäessäni tuli puhuttua paljon suvusta. Ja seuraavan monologin idea kristallisoitui äkkiä! Sen nimi tulee olemaan Miehen lailla. Se tulee kertomaan Suomesta, patriotismista, Suomalaisesta Miehestä, minun suvustani ja muusta maailmankaikkeudesta. Idea on purkaa vähän tätä kaikkea queer­feministisestä näkökulmasta ja selittää itselle, mitä tämä tarkoittaa minulle. Ainakin tässä kohtaa idea on tämä! Ja olen siitä ihan tarpeettoman innoissani! Ensi­ilta olisi varmaan syyskuussa.

Hyvää vuotta 2014 kaikille!

Toivottavasti se tulee olemaan teille mahtava!